Outo Elämä

Nikotiinipussimies. Osa 1

2026-08-31T23:26:00+03:00

NIKOTIINIPUSSIMIES, Osa 1

Olinpahan kerrankin sellaisissa peijaisissa, että minunkin kaltainen paatunut roisto alkaa miettiä syntyjä syviä.

No siis… koko hommahan alkoi taas siitä ikävästä tosiasiasta, että minulla on sen verran pakollista verkostoa johonkin kirjoitusjuttuihin ja vähän muihinkin juttuihin liittyen, että sieltä aika-ajoin tulee kutsuja sinne ja tänne ja toisinaan tuonnekin.

”Tule tänne, lue joku pätkä jostain ja nämä ihmiset ovat puolellasi. Pistä parastasi.”

Minä en oikein koskaan ole ymmärtänyt tuota toimintamallia.

Seuraavassa esimerkki ”palaverista” mihin minut saatiin lumottua mukaan...

Käydään lähipubissa nätin naisen kanssa juttelemassa yhteisen projektin etenemisestä. Nätti nainen innostuu papereineen, omien ja minunkin ja juo siinä samalla hervottoman määrän salmareita suu vaahdossa paasaten, mitenkä tästä tulee aivan taivaallisen hyvä juttu! Istukaa pöydässä loputtoman drinkkitulvan alla ja yrittäkää saada selvää toisistanne. Papereita plärätään, luetaan ja ymmärretään väärin. Korjatkaa toistenne väärinymmärryksiä huonolla menestyksellä. Ottakaa lisää salmaria, koska se ihan takuuvarmasti selkeyttää tilannetta. Muutaman tunnin päästä taluta mystistä tuntematonta kieltä puhuva, erittäin sekaisin oleva nätti nainen ulos baarista kohti taksia ja vastustele lähentely-yrityksiä parhaasi mukaan. Nainen muistaa Suomen kielen hetkessä ja kertoo täydellisellä artikulaatiolla ja lauserakenteella minkälainen vitun homo olet kun et lähde saattamaan naista hotelliin. Sekunti myöhemmin saa salmiakkikossulta maistuva yllärikielari aivan varoittamatta. Tämän jälkeen puske muija taksin takapenkille, toivota hyvät yöt, iske ovi kiinni ja näytä kuskille merkki, että eikun oikeanpuoleinen pohjaan ja kohti hotellia.

Hei hei ja näkemiin! Olipahan taas palaveri.

Huokaise syvään ja katso lähipubia. Mielessä myllertää ajatus takaisinpaluusta lämpimään juottolaan. Järki kuitenkin epätoivoisesti huutelee jostain kallon ja aivojen välisestä välilimasta, että nyt nyt poeka, kottiin siitä.

Usko ääntä päässäsi ja kävele kotiin, istu keittiöön ihmettelemään miten maailma matkaa radallaan. Syötä kissat ja mene nukkumaan.

Tuo oli aikalailla lievä esimerkki. Mutta hyvin rehellinen ja raadollinen. Näin ne hommat etenee.

Apropoo… Tulipas nyt tuosta mieleeni muutakin.

Hiljattain oli toisenlainen reissu. Puhutaanpa hetki siitä.

Puhelin piippasi joskus puolen päivän jälkeen. Helmikuu helmeili himottavana.

”Sun pitäis tulla tänne nyt etkoille. Luet sit vaikka jonkun runon näille. Täällä on hyvää porukkaa”, samainen salmarinmakuinen nainen viestitteli.

”Ai jaha, vai niin”, sanoi sisäinen Uuno Turhapuroni. Vaikka minä hedonismiin lirvahtanut olenkin, en ole kuitenkaan tyhmä. Enkä myy sieluani… (koska sitä ei ole) ainakaan ihan pienellä hinnalla!

”Ei kiitos, en tule sinne teidän seläntaputtelupippaloihin. Edellinen reissukin oli sanalla sanoen vaivaannuttava ja raskas”

Asia selvä.

”Tule illasta jatkoille edes? Taksi on maksettu! Paljon alan porukkaa ja varmasti viihtyisit”, loimotti viesti luurissani.

Aha…

Minä kyllä niin helvetisti viihdynkin ventovieraiden pingviinien viininmaistelujuhlissa. Siellähän voi vaikka vertailla kravatin väriä ja sitä kenen suusta tulee eniten imeliä korulauseita.

Mutta toisaalta. Viihde on viihdettä ja...

Minä olen kyllä hivenen yllytyshullu kunhan saan itse pitää lankoja käsissäni. Tässä kohtaa luulin, korostan sanaa LUULIN, pitäväni lankoja käsisssäni. Mies on erehtyväinen, tiedättehän.

Kävin suihkussa, hain pari juomaa kotiin. Kuka hullu sitä nyt täysin selvinpäin lähtisi tuollaisiin pippaloihin? Siellähän saattaa joutua puhumaan vaikka jollekin ihmiselle. Hyi helvetti!

Vihdoin taksi saapui. Täyttä nuoleskelua koko matka. Ei toiminut yhtään… ei hetkeäkään. Mutta vankkurit ajoi, laulu soi ja sehän se oli loppuviimeksi tärkeintä.

Keskusta näytti kauneimmat puolensa. Niin kauniit kuin tällainen keskikokoinen teollisuuskaupunki pystyy helmikuussa näyttämään. Eli Falloutin viitoittamissa tunnelmissa mentiin. Viimeiset hörpyt salmiakkilonkerosta ja ulos vankkureista synkkään iltaan.

Aulabaari oli siisti. Tai siis aula. Mikä lie. Olin sen verran väsynyt ja muutama juoma alla, etten tiennyt oikein missä kohtaa mentiin. Pukumies toivotti minut tervetulleeksi ja laittoi käteeni kiekon. Se sisälsi nikotiinipusseja. Joku arktinen sätös etiketissä komeili.

”Pystytkö näitä pushamaan eteen päin jos sulla hommat menee eteen päin?”, mies mökelsi.

”Pushaamaan? Mitä? Puhu suomea... Mitä nämä pussukat edes on???

Ukko muljautteli silmiään kuin teini jenkkileffassa. Taputus olkapäälle ja ”id is wad id ish”

En tajunnut mitään.

Siitä mentiin sitten hissillä yläkertaan nikotiinikiekkoja ja koko tapahtumaa ihmetellen.

Pöydät notkui viinaa. Porukkaa kuin mustamäen torilla parhaimpina vuosina. Täältä puutui vain se piraattikama. Aitoa tuntui olevan senkin edestä. Sitten vihdoin näin ensimmäisen tutun naaman. Kutsutaan häntä tässä leikkisästi Salmari-Anniksi. Joo sama nainen.

Anni oli jo ottanut oman osansa illan hurmiosta. Hän ohjasi minut pöytään, jossa oli luottokortin mittaisia viivoja valkoista jauhoa. Voi vittu! Ja minä kun olin pitänyt Annia viattomana nuorena uranaisena. Tai en nyt hirveän viattomana edellisen ”palaverimme” jälkeen, mutta anyway...

”Ai piriäkö te täällä vedätte, eikö salmari ole enää mitään?”, utelin aidosti hämmästyneenä.

”Ei rakas Johnnyboy. Aitoa. On sööttiä miten esität noin viatonta partiopoikaa”

”No kuka minä olen tuomitsemaan kenenkään mieltymyksiä, mutta minua varten tämä ei ole. Ei nyt, eikä milloinkaan. Tunnen itseni liian hyvin ja pelkään itseäni tarpeeksi ollakseni tyhmä” totesin Salmari-Annille.

Asia oli sillä selvä. Anni ei tuputtanut. Hän mahdollisti. Mitään ei ollut hänen puitteissaan pakko tehdä jos ei halunnut. Hänestä huomasi että hän oli pyörinyt tällaisissa tilaisuuksissa ennenkin. Nuoreen ikäänsä nähden Anni oli suhteellisen kova ja jopa kylmäkin. Sanavalmis. Pidin hänen tyylistään. Ei hätkähtänyt vaikka heitin pienessä sievässä kohtuullisen rankkaakin läppää, jota nykymaailmassa pidetään pitkälti rasistisena, misogynisenä tai muuten vain sopimattomana. Ei siitä enempää. Anni kesti kuin nainen. Toki hän varoitteli, ettei kannata ihan kaikista pahinta natsiläppää heittää aivan jokaisen vastaantulijan kanssa… Ainakaan näissä peijaisissa.

Ai niinkö? Minä kun luulin, että se on juuri se juttu!

No mutta.

Illankulku siitä sitten vähän vapautui ja sain vaellella ihmismeressä omin nokkineni. Yritin jotain pientä smalltalkia heittää joillekin, mutta ei se ole koskaan ollut minun osaamisaluetta. Porukka kyllä otti vastaan tökeröt juttuni aivan hyvin. Suurin osa oli aivan tavallisia lauantai-iltaansa viettäviä sievästi käyttäytyviä nuoria aikuisia. Tai keski-ikäisiä. Kuljeskelin sinne tänne ja pian törmäsin kolmen hengen seurueeseen. Kaksi, suunnilleen 60-vuotiasta miestä ja yksi nainen. Nainen ehkä vähän nuorempi… tai ainakin hyvin säilynyt. Ehkä viisissäkymmenissä. Maksimissaan. Alkoholi tekee ihmisistä viehättävämpiä kuin ovatkaan. Siis jos itse juot sen alkoholin. No siitä viis. Menin juttusille.

”Sinä olet se Annin uusi suojatti?”, tiedusteli toinen herrasmiehistä.

”Anni kertoi, että teillä oli ollut mukava ilta kahdestaan taannoin?”, jatkoi porukan naisoletettu.

”Mitä helvettiä nämä puhuvat”, mietin mielessäni.

Naisen silmät olivat kuin jollain saalistavalla petoeläimellä. Tunsin hyvin painostavan puhurin pyyhkivän ylitseni. Nainen katseli minua kuin elävää syöttiä, jonka tarkoitus oli tehdä mitä piti. Mitä he halusivat. Tunsin olevani yhtäkkiä jotenkin aivan vieraalla ja vihamielisellä maaperällä. Juuri niillä alueilla missä minun kaltainen viaton Luojan lapsi ei operoi.

Oloni oli todella vaivautunut ja tukala. Yleensä minä en hermoile kenenkään seurassa. En kumarra kuninkaita. Olen aina sanonut, että yksikään ihminen maailmassa ei ole toista ihmistä kummempi. Mutta näissä tyypeissä oli jotain todella häiritsevää. Sellainen alkukantainen pelko riipi selkäpiitä.

Sain vihdoin vastattua kyselyihin Annista ja kirjoittamisesta. Jotain epämääräistä ja sekavaa. Se ei heitä kiinnostanut.

”Anni kertoi, että kirjoitat myös runoja? Saisiko kuulla tai lukea yhden?”, herrasmies kumartui lähemmäs.

”Toki. Kaivan sen puhelimestani, tätä ei nimittäin ulkomuistista lueta. Otinkin juuri tämän valitun tekstin sitä varten, että joku haluaisi lukea runouttani. Tämä kertoo nykymaailmasta. Pienestä ihmisestä suurten rattaiden loputtomassa kirskeessä”, selitin hivenen taas itseluottamustani kohottaen.

”Kirjoitatko riimissä, lasketko tavuja?”, tiedusteli nainen silmääkään räpäyttämättä.

”Kirjoitan monen tyylistä. Tämä kyseinen teksti minkä kohta saatte, on melko kokeilevaa. Se on vuoropuhelu… ja mikään haiku tämä ei todellakaan ole. Noh, kohta näette”

Sain kaivettua puhelimesta tekstin ja lähetin sen puheliaammalle herrasmiehelle.

Katselin vaivaantuneena kun he lukivat yhdessä tekstiäni ja nostelivat kulmakarvojaan.

Viimein mairea hymy nousi naisen kasvolle. Hän lähestyi minua ja otti käsivarrestani kiinni.

”Todella mielenkiintoinen teksti, mutta minua jäi vaivaamaan keiden välinen keskustelu tekstissä käydään?”

”No tämän minä tahtoisin jättää lukijan arvioitavaksi. Minulla oli alunperin tekstissä selkeät nimet keskustelun osapuolille, mutta mielestäni se alleviivasi liikaa. Pureskeli koko tekstin valmiiksi.”. vastasin.

Miehet katselivat toisiansa ja nyökkäilivät.

”Eli jos minä sanon, että tämä oli tarkoitettu juuri meille, vuoropuhelu sinun ja meidän kanssa, olenko väärässä?” toinen miehistä kysyi ilkikurinen ilme kasvoillaan.

”Olet ja et ole. Minä en tunne, enkä edes tiedä mitä tai ketä te edustatte täällä. En tiennyt oikeastaan mitään mihin tänään lähdin kun taksiin hyppäsin. Ohjeistus oli vain, että ota nyt jotain tekstiä mukaan, täällä on alan ihmisiä. Mutta kuten sanoin. Annan lukijan päättää tekstin luonteen itse.” sain vaivoin selostettua.

”Asia selvä. Mielenkiintoinen teksti vaikka ei ihan ole tyyliäni.” mies totesi ja joi drinkkilasistaan.

Keskustelu alkoi muovautua vaivaannuttavaksi, joten kiitin kolmikkoa mielenkiinnosta ja sanoin, että on pakko pistäytyä miestenhuoneen puolella. Ehkä nähdään vielä...

Herrat kättelivät ja nainen katseli vierestä. Poistuin johonkin merenä vellovan ihmismassan sekaan tietämättä vielä mitään mihin ilta tulisi viemään.

-JATKUU-

-Paha "vielä hengissä, en helsingissä, enkä käärmeennahkakengissä" Vaatturi-

Ei kait tässä sitten...

2024-04-22T20:35:00+03:00

Jotenkin tuntuu, että mikään ei etene. Mistään ei tule mitään.

No ei kait tässä sitten...

Onneksi on kissat.

Heippa ja tsau.

-Paha "Jos näet unissasi sarvipäisen hahmon, se olen minä" Vaatturi-

Onko nyt tarpeeksi hyvä sää?

2023-06-17T18:29:00+03:00

Kesällä on kuuma ja talvi on aina perseestä.

Tietokone lämmittää huonetta tehokkaasti. Ilmastointi koettaa sitä parhaansa mukaan viilentää. Balanssi on melkein käsinkosketeltava! Ihminen on kaiken välissä ja maailmaa katsoo kuin valokehän läpi.

Olenko minä vielä toisessa aikajanassa menossa... vai tulossa?

On pakko ottaa virvoittavaa juomaa. Laittaa kissoille viilennyspeti ja ihmetellä vähän lisää.

Älkää huoliko helteiden vihaajat. Talvi ja loska on yllättävän nopeasti taas täällä. Viuuuuh....

Säätelyä ja muisteloja...

2022-11-12T03:27:00+02:00

Sainhan minä jotenkin tämän uuden ja hienon vuodatuksen edes hivenen muistuttamaan sitä blogia, joka vuonna 2006 eli omassa utopiassaan. SIlloin muistan, että oli blogaajia jotka tekivät sivupohjia vuodatukseen. Minulla oli Tiian sivupohjien hieno punasävytteinen sivupohja käytössä. Nyt piti pelkästään noilla väreillä koettaa saada vanhaa autenttista fiilistä luotua... no melkein.

Ja sitä alkuperäistä kuvaa itsestäni en löytänyt enää, mutta onneksi olin tänne blogiini silloin 2006 tallentanut tuon onnittelukortin, johon blogikuvani oli hienosti silloisen puoliskoni toimesta taiteiltu.

Laitoin sen nyt tuohon oikeaan palkkiin näkyville. On se näköinen!

Hitto, yhtään en ole vanhettunut kuvassa, vaikka vuosia on vierinyt vähän liiankin paljon.

Minä en oikeastaan tiedä edes miksi minä tämän blogin avasin jälleen. Elämä on muuttunut niin helvetisti noista vanhoista hyvistä ajoista. Oikeastaan vuodet 2006-2007 ovat parhaiten mielessäni blogin suhteen. Elämäkin oli jotakuinkin soljuvaa vaikka toki sairastelua olikin. Sen jälkeen oikeastaan kaikki alkoi enemmän tai vähemmän mennä päin persettä, eikä ehkä vähiten parisuhteen vuoksi. Mutta ei siitä enempää.

Minulla oli hämähäkkejä useampiakin tuolloin. Oli Hämy, Osmo, Uuno, Sally, Elmo ja Heimo. Sallysta en tiedä mikä kohtalonsa on, se kun jäi eron jälkeen silloiselle avokille ja itse muutin veke koko haisevasta kylästä. Muut hämähäkit ovat jo manan majoilla paitsi soturimme Heimo. Heimo voi pulskasti ja hyvin. Heimon lisäksi vajaa 10-vuotta sitten taloon tuli myös uusi Chileläinen, Aino.

Tässä kaiken välissä oli myös venäjänsininen perheenvaihtaja-kissa. Ja voi pojat tuo kissa vei minun sydämeni. En ollut koskaan edes tajunnut, että olen niinkin henkeen ja vereen kissaihmisiä. Tuo kissa opetti minua ihmisenä paljon. Minä en ollut kissan oltua talossa vain pari päivää, enää sama ihminen ollenkaan. Valitettavasti tämä hurmaava kissaneito poistui reilu vuosi sitten sairauden uuvuttamana keskuudestamme, enkä ole vieläkään päässyt siitä ylitse.

Kuitenkin opin pitämään kissoista niin paljon, ettei elämä ilman kissaa tullut enää kuuloonkaan, joten aloin kovimmasta surusta toivuttuani etsiä pikkuhiljaa uutta kattia taloon. Nyt jaloissa vipeltää vuoden ikäinen Egyptin Mau-poika. Ja jumalauta, että tuossa täplikkäässä kaverissa on virtaa ja sielukkuutta. Aivan mahtava tapaus, kertakaikkiaan.

No tämäpäs meni jorinaksi hyvinkin nopeasti... ehkä raottelen taas historianviittoja jatkossa enemmän. Huomasin juuri, että kello lähentelee neljää aamuyöstä. On pakko koittaa uskaltaa unille. Minulla on niin paljon lääkkeitä syötävänä, että myöhäiset valvomiset kostautuvat aamulääkkeiden oton yhteydessä. Kun ei siis meinaa jaksaa...

Noh, yritettään muutaman tunnin kuluttua uudelleen...

-Paha "missä kaikki vanhat naamat ovat?" Vaatturi-

Onko 11 -vuoden tauko tarpeeksi vai pitäiskö vielä vähän huilata?

2022-11-07T15:42:05+02:00

Tuli tuossa pari päivää sitten puheltua niitä näitä ja muisteltua wanhoja hywiä aikoja. Siitä sitten ajatus karkasi ja muistin, että joskus tuli pidettyä blogiakin. Tai paria... Olin mielessäni jo päätynyt siihen tulokseen, että koko Vuodatus-sivustoa ei enää ole ja blogikin sitä kautta jo bittiavaruudessa.

Eipä ollutkaan. Ja sain kuin sainkin vielä salasanatkin kaivettua jo kovin harmaantuneista aivosolukoista ulos. Mitäpä tässä oikein miettisi? Asiat tosiaankin muuttuvat vuodessa paljon. Mutta yhdessätoista jo sitten ihan TOSI paljonkin.

Voisin vielä joskus jonkinmoista yhteenvetoa eletystä elämästä tehdä, jos tänne blogiini vielä kukaan eksyy. Olisi hauska tietää vieläkö niitä ns. vakiokommentoijia on maisemissa. Osaa blogeista joita seurasin, ei enää ole. Osaa ei ole päivitetty vuosikausiin. Osaa en enää muista nimeltä...

Mutta näin. Uskaltauduin kuitenkin kirjoittamaan jotain tänne. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Olen elossa (juuri ja juuri), järjissäni (riippuu keneltä kysyy) ja edelleen paha!

-Paha "miten tätä hommaa oikein tehtiinkään?" Vaatturi-

TV:n ihmeellinen maailma

2011-09-26T16:17:01+03:00

Jooh, olisi aika hankkia idioottilaatikko. Sen verran tehokkaasti olen joutunut muita askareita harrastamaan jo useamman kuukauden ajan, että olen aivan pihalla telkkereiden suhteen. Tarvitseeko sitä 3D:tä nyt oikeasti yhtään mihinkään? Muutamaa "demovideota" olen jossain gigantin nurkassa käynyt niillä laseilla katselemassa ja parhaimmillaan efekti on hyvinkin vakuuttava ja huonoimmillaan erityisen häiritsevää katseltavaa. Ja allekirjoittaneelle iski jostain syystä suhteellisen kova pääkipu tuon testisession jälkeen. Eikä ollut darra kyseessä...

Omistan silmälasitkin ja mietin onko noita 3D-kakkuloita kovinkin montaa sorttia, sitä silmällä pitäen, että sinne alle pitäisi vielä omatkin linssit mahtua? Ja painavatko ne kilokaupalla? Ja kannattaako edes koko 3d ja ja ja ja... Emminätiijjä. Pitäis vanha puukylki telkkari 70-luvulta vissiin kaivella esiin! Vai saitsaisiko ennemmin johonkin muihin ominaisuuksiin kuin tohon 3D:hen? 46" pitää vähintään kokoa olla, mieluusti toki enemmänkin. Mitkä ovat suurimpia LCD-tölsyjä tällä hetkellä? Siis inhimillisissä hinnoissa olevia? Virrankulutus on mulle yksi ja sama, mutta plasmaahan ei vissiin enää nykyisin toinna ostaa? Ovatko vasteajat millaisia? Onko input-lagia kovin hirveästi? Ootko sä ees tän puljun myyjä???

Täytyy vissiin vain ottaa google kauniiseen käteen ja alkaa plärätä. Tuolta liikkeistä tuntuu saavan niin monimuotoisia vastauksia, että ittehän tässä täytyy kaikki tehdä! Enkä mä nyt noiden helppoheikkien "osta tää, tää o paras (ja kallein)" fraaseja ole ennenkään kuunnellut. Mullehan kaupiteltiin isointa ja hienointa telkkaria kun sanoin, että "Jos siitä nyt uutiset pystyy joskus kattomaan ja ehkä pleikalla vähän blu-rayta joskus ja muutaman änhooällä-pelin pelaamaan".

-Joo, meillä löytyy sulle JUST oikee telkkari, vähän rapiat 2000 euroa, kyllä muuten näkyy!!!

Ei näin. Alan siis opiskella telkkareista NYT!

-Paha "sony,lg,panasonic,samsung,pioneer..." Vaatturi-

Työ vapauttaa ja tekee iloiseksi... jos työtä saa tehdä rauhassa!

2011-09-22T12:39:01+03:00

Kävin jossain ihme profiloinnissa. Nainen jaksoi kysellä tuntitolkulla kaikkea, mielestäni, täysin epäolennaista. Ottaen siis huomioon, mistä aihealueesta kyseinen haastattelutuokio oli tarkoitus käydä. "Emmie nyt oikeen tiiä... no emmie oo varma mitä haluun sanoo... no emmie oikein oo asiaa tolta kantilta ajatellut" Tällaista hyvin rikasta keskustelua se oli puoleltani. Melkein kun Alibin murhamysteerin päähenkilöä olis haastateltu. Liekö johtunut pienestä tutinasta ja jännitystilasta, sillä parin savuviskin jälkeen keskustelun kulku muuttui sillä tavoin, että haastateltava kyseli enemmän läppärinaiselta kuin toisin päin.

Saatiin hyvä paketti kasaan ja allekirjoittanut suuntasi maanantai-illan sateeseen sateenvarjo ojossa. Taksikyyti ei oikein maistunut ja olin sen verran vastaanottavassa mielentilassa, että päätin lompsia bussipysäkille. Kolme isänmaantoivoa toivottivat minut tervetulleeksi sateen suojaan pysäkille: "Mit vittuu sää kyyläät?"

Fiilis oli rento ja vapautunut heti kättelyssä. Nyökkäilin ja heiluttelin kättäni merkiksi, ettei tässä mitään hätää ja otin pari askelta sivummalle avaten sateenvarjon samalla.

-Ei sulla röökii ois?, lähestyi yksi nutipäistä.

Kaivoin sikarilaatikkoni ja tarjosin yhtä, vaatimatonta, mutta mielestäni hyvää sikaria pilottitakkiselle.

-Jumalauta, äijä vetää siggee sateenvarjon alla pikkutakki päällä, hahahahaaaa, naurun remakka täytti bussipysäkin

-Joo, ovat viskin jälkeen hyviä, sain sanottua tylsistyneenä.

Natsit, tai natseiksi heitä luulisin (hakaristeistä, kotkista jne päätellen) olivat heti kaveria.

-Kirjotatko isänmaallista tekstiä... et kai sää mitään neekereitä tän aio hyysää... kai sää persuja äänestit..., tätä rataa jatkui keskustelumme bussin saapumiseen saakka.

Minä en todellakaan tahdo olla rasisti. En suuntaan tai toiseen. En myöskään tahdo näitä nuoria miehenalkuja natsimerkeistään huolimatta tuomita. Se tekisi minusta täsmälleen samanlaisen suvaitsemattoman ihmisen kuin monesta muustakin.

Poistuin 20 minuutin bussikyydin jälkeen ja kolme nutipäätä huutelivat perääni vielä iloisia "sieg heil" tervehdyksiään. Kai he halusivat ymmärtää puheeni, jotenkin muutoin kuin mitä sitä omassa päässäni olin ajatellut. Ehkä tällainen on sitä aitoa kanssakäymistä? Turha riitely ja taistelu pois, yritetään tulla juttuun ja toimeen keskenämme. Siitä minä myös kirjassani olen yrittänyt salakavalasti puhua...

Btw, loppuun hyvä uutinen. Hämähäkit ovat kotiutuneet mainiosti uuteen kaupunkiin ja ilmastoon (meren vieressä kun nykyisin elelen). Olen myös poistanut itseni sosiaalisesta mediasta, jota facebookiksi kutsutaan. Uteliaisuus ja ihmisten riidanhalu meni liian pitkälle. "Emmie jaksa... emmie oikein tiedä kuinka ajatella... emmie ossaa olla täällä" Tuolta se FB tuntui.

Nyt avaan bacardipullon, openofficen ja kirjoitan naisesta ja sateenvarjosta!

-Paha "toivotaan toivotaan" Vaatturi-

Uusi Outo Elämä

2011-08-15T03:00:01+03:00

Tervehdys!

Nyt on korkea aika aukaista Uusi Outo Elämä! (mikään uusi ole, sama vanha paska, mutta kirjoittaja on kokenut valaistumisen)

Allekirjoittaneen elämä meni siis täysin uusiksi muutamia hetkiä sitten. Vuosia kestänyt parisuhteeni ajautui viimeiseen näytökseensä ja esiripun laskeuduttua oli Vaatturin aika vaihtaa maisemaa. Kurjaa oli ollut jo pidemmän aikaa ja asioiden oli tultava johonkin ratkaisupisteeseen. Minulla se tarkoitti elämän uusimista. Eron jälkeen kävin läpi vielä erittäin tiukan sairaalareissun, josta en tässä enempää kuin sen, että arvot tuli laitettua elämässä uuteen uskoon. Turhat nillittämiset ja negatiivisuudet ovat Pahiksella historiaa. Elämä hymyilee sateellakin!

Tuli siis aika tehdä nopeita ratkaisuja. Hyppäsin autoon ja ajelin vanhoille konnuille 450km päähän entisestä elämästäni. Tapasin uuden ihmisen, tutustuttiin jne. Vietin muutaman mainion päivän kaukana ahdistavasta, muistoja joka nurkasta viskovasta yhteisestä entisestä asunnostamme ja vanhan kaupungin synkästä tunnelmasta. Takaisin oli kuitenkin palattava hoitamaan ikäviä, kipeitä ja raskaitakin asioita. Onnekseni, saimme kuitenkin exäni kanssa asiat todella nätisti rullaamaan ja tultiin tulokseen, että miksi suotta viskoa kapuloita rattaisiin, vaikeaahan tämä muutenkin on. Hyvässä hengessä siis eteen päin.

Osa tavaroistani on jo liikkunutkin sen 450km, mutta vielä vanhassa kaupungissa on suuremmat tavarani odottamassa, että saan hoidettua aikaa ja ajoneuvon, jolla käydä kamat pois. Asunto minulla täällä uudessa "elämässäni" jo onkin ja uusia ihmisiä paljon ympärillä. En voisi muuta toivoakaan. Elämäni ei ole ollut näin raiteillaan vuosikausiin!

Pääkopan selvittyä ja terveydentilani muutenkin kohennettua olen ollut tehokas monella alueella. En ala enempää leuhottamaan, mutta kirja etenee ja on edennyt, sekä eräs nimeltämainitsematon novellikokoelmani odottaa päätöstä jatkon suhteen. Innoissani siis olen ja koko ajan kirjoitan. Mitäs muuta? Hämähäkit voivat hyvin, yksi on täällä jo mukana, yksi odottaa vielä vanhasa kaupungissa ja yksi jää exälleni näillä näkymin.

Jatkossa yritän aktivoitua myös blogin suhteen, en mä tätä lapsukaistani niin vain anna unehtua! Hyvää loppukesää ja toivotaan, että kelit vielä hellivät kulkijaa!

-Paha "tervejärkisempänä kuin koskaan" Vaatturi-

Yö laskee ylle Oudon Elämän

2011-03-23T03:08:01+02:00

Tämä kummallinen vuosia jatkunut Outo Elämä on saanut vihdoin loppunsa.

Hyvää Yötä, Jeesus myötä!

Paha Vaatturi kiittää mukavista vuosista ja jatkaa edelleen hienojen ihmisten blogien seuraamista.

Loppuun laittanen teille vielä pienen tekstin pätkän, joka siivittää Oudon Elämän hamaan loppuunsa!

SYVYDEEN VANGIT

Pimeydessä maailman laidalla
tarttuu käsi pienoinen suuremmasta
Vailla ikävää paikasta paremmasta
haihtuu varjoihin lapsonen vain.

Ei päivää erottaa yöstä saa
aamu kasvonsa piilottaa lapsosiltaan
Ylös katsoo pimeyteen loputtomaan
vain ei ymmärrä näkemäänsä lain.

Yössä kulkevat rinnakkain tahtomattaan
ei elä, ei kuole, ei katoa koskaan
Täällä syvällä maailman laidalla
itkee lapsonen tuskaansa ain.

Aikakaudet vaihtuvat vaihtumistaan
silti kulkevat käsikkäin maailmassaan
eikä varjolta heitä nähdä saa
vain käden käteeni sinulta sain.

-Paha Vaatturi 23.3.2011-

Aamunkaitsija

2011-02-08T09:15:01+02:00

Olen uskonut aina aamuun,
valoon, joka pitkän pimeän
tieltänsä pois työntää.
Olen tuudittautunut sen
varmuuteen ja säännöllisyyteen,
niin kuin vihollisen täytyykin.

Olen ollut huolissani,
kilpakumppanini on myöhässä,
eikä minua ole ilman valoa.
Olen vihdoin antanut periksi
kylmyydelle ja tiedostanut
kaiken merkittävän jo kadonneen.

On aika oppia uutta,
olla samaan hetkeen
vieras ja tuttu.
Vetää raja väliltämme
hävittää linja ilmaan
piirretty.

Niin näkemämme maailma
pimenee eri aikaan
ei yöhön eli päivään
täydelliseen turhuuteen.

-Paha "vuosi polkaistu käyntiin oudoissa merkeissä" Vaatturi-