NIKOTIINIPUSSIMIES, Osa 1
Olinpahan kerrankin sellaisissa peijaisissa, että minunkin kaltainen paatunut roisto alkaa miettiä syntyjä syviä.
No siis… koko hommahan alkoi taas siitä ikävästä tosiasiasta, että minulla on sen verran pakollista verkostoa johonkin kirjoitusjuttuihin ja vähän muihinkin juttuihin liittyen, että sieltä aika-ajoin tulee kutsuja sinne ja tänne ja toisinaan tuonnekin.
”Tule tänne, lue joku pätkä jostain ja nämä ihmiset ovat puolellasi. Pistä parastasi.”
Minä en oikein koskaan ole ymmärtänyt tuota toimintamallia.
Seuraavassa esimerkki ”palaverista” mihin minut saatiin lumottua mukaan...
Käydään lähipubissa nätin naisen kanssa juttelemassa yhteisen projektin etenemisestä. Nätti nainen innostuu papereineen, omien ja minunkin ja juo siinä samalla hervottoman määrän salmareita suu vaahdossa paasaten, mitenkä tästä tulee aivan taivaallisen hyvä juttu! Istukaa pöydässä loputtoman drinkkitulvan alla ja yrittäkää saada selvää toisistanne. Papereita plärätään, luetaan ja ymmärretään väärin. Korjatkaa toistenne väärinymmärryksiä huonolla menestyksellä. Ottakaa lisää salmaria, koska se ihan takuuvarmasti selkeyttää tilannetta. Muutaman tunnin päästä taluta mystistä tuntematonta kieltä puhuva, erittäin sekaisin oleva nätti nainen ulos baarista kohti taksia ja vastustele lähentely-yrityksiä parhaasi mukaan. Nainen muistaa Suomen kielen hetkessä ja kertoo täydellisellä artikulaatiolla ja lauserakenteella minkälainen vitun homo olet kun et lähde saattamaan naista hotelliin. Sekunti myöhemmin saa salmiakkikossulta maistuva yllärikielari aivan varoittamatta. Tämän jälkeen puske muija taksin takapenkille, toivota hyvät yöt, iske ovi kiinni ja näytä kuskille merkki, että eikun oikeanpuoleinen pohjaan ja kohti hotellia.
Hei hei ja näkemiin! Olipahan taas palaveri.
Huokaise syvään ja katso lähipubia. Mielessä myllertää ajatus takaisinpaluusta lämpimään juottolaan. Järki kuitenkin epätoivoisesti huutelee jostain kallon ja aivojen välisestä välilimasta, että nyt nyt poeka, kottiin siitä.
Usko ääntä päässäsi ja kävele kotiin, istu keittiöön ihmettelemään miten maailma matkaa radallaan. Syötä kissat ja mene nukkumaan.
Tuo oli aikalailla lievä esimerkki. Mutta hyvin rehellinen ja raadollinen. Näin ne hommat etenee.
Apropoo… Tulipas nyt tuosta mieleeni muutakin.
Hiljattain oli toisenlainen reissu. Puhutaanpa hetki siitä.
Puhelin piippasi joskus puolen päivän jälkeen. Helmikuu helmeili himottavana.
”Sun pitäis tulla tänne nyt etkoille. Luet sit vaikka jonkun runon näille. Täällä on hyvää porukkaa”, samainen salmarinmakuinen nainen viestitteli.
”Ai jaha, vai niin”, sanoi sisäinen Uuno Turhapuroni. Vaikka minä hedonismiin lirvahtanut olenkin, en ole kuitenkaan tyhmä. Enkä myy sieluani… (koska sitä ei ole) ainakaan ihan pienellä hinnalla!
”Ei kiitos, en tule sinne teidän seläntaputtelupippaloihin. Edellinen reissukin oli sanalla sanoen vaivaannuttava ja raskas”
Asia selvä.
”Tule illasta jatkoille edes? Taksi on maksettu! Paljon alan porukkaa ja varmasti viihtyisit”, loimotti viesti luurissani.
Aha…
Minä kyllä niin helvetisti viihdynkin ventovieraiden pingviinien viininmaistelujuhlissa. Siellähän voi vaikka vertailla kravatin väriä ja sitä kenen suusta tulee eniten imeliä korulauseita.
Mutta toisaalta. Viihde on viihdettä ja...
Minä olen kyllä hivenen yllytyshullu kunhan saan itse pitää lankoja käsissäni. Tässä kohtaa luulin, korostan sanaa LUULIN, pitäväni lankoja käsisssäni. Mies on erehtyväinen, tiedättehän.
Kävin suihkussa, hain pari juomaa kotiin. Kuka hullu sitä nyt täysin selvinpäin lähtisi tuollaisiin pippaloihin? Siellähän saattaa joutua puhumaan vaikka jollekin ihmiselle. Hyi helvetti!
Vihdoin taksi saapui. Täyttä nuoleskelua koko matka. Ei toiminut yhtään… ei hetkeäkään. Mutta vankkurit ajoi, laulu soi ja sehän se oli loppuviimeksi tärkeintä.
Keskusta näytti kauneimmat puolensa. Niin kauniit kuin tällainen keskikokoinen teollisuuskaupunki pystyy helmikuussa näyttämään. Eli Falloutin viitoittamissa tunnelmissa mentiin. Viimeiset hörpyt salmiakkilonkerosta ja ulos vankkureista synkkään iltaan.
Aulabaari oli siisti. Tai siis aula. Mikä lie. Olin sen verran väsynyt ja muutama juoma alla, etten tiennyt oikein missä kohtaa mentiin. Pukumies toivotti minut tervetulleeksi ja laittoi käteeni kiekon. Se sisälsi nikotiinipusseja. Joku arktinen sätös etiketissä komeili.
”Pystytkö näitä pushamaan eteen päin jos sulla hommat menee eteen päin?”, mies mökelsi.
”Pushaamaan? Mitä? Puhu suomea... Mitä nämä pussukat edes on???
Ukko muljautteli silmiään kuin teini jenkkileffassa. Taputus olkapäälle ja ”id is wad id ish”
En tajunnut mitään.
Siitä mentiin sitten hissillä yläkertaan nikotiinikiekkoja ja koko tapahtumaa ihmetellen.
Pöydät notkui viinaa. Porukkaa kuin mustamäen torilla parhaimpina vuosina. Täältä puutui vain se piraattikama. Aitoa tuntui olevan senkin edestä. Sitten vihdoin näin ensimmäisen tutun naaman. Kutsutaan häntä tässä leikkisästi Salmari-Anniksi. Joo sama nainen.
Anni oli jo ottanut oman osansa illan hurmiosta. Hän ohjasi minut pöytään, jossa oli luottokortin mittaisia viivoja valkoista jauhoa. Voi vittu! Ja minä kun olin pitänyt Annia viattomana nuorena uranaisena. Tai en nyt hirveän viattomana edellisen ”palaverimme” jälkeen, mutta anyway...
”Ai piriäkö te täällä vedätte, eikö salmari ole enää mitään?”, utelin aidosti hämmästyneenä.
”Ei rakas Johnnyboy. Aitoa. On sööttiä miten esität noin viatonta partiopoikaa”
”No kuka minä olen tuomitsemaan kenenkään mieltymyksiä, mutta minua varten tämä ei ole. Ei nyt, eikä milloinkaan. Tunnen itseni liian hyvin ja pelkään itseäni tarpeeksi ollakseni tyhmä” totesin Salmari-Annille.
Asia oli sillä selvä. Anni ei tuputtanut. Hän mahdollisti. Mitään ei ollut hänen puitteissaan pakko tehdä jos ei halunnut. Hänestä huomasi että hän oli pyörinyt tällaisissa tilaisuuksissa ennenkin. Nuoreen ikäänsä nähden Anni oli suhteellisen kova ja jopa kylmäkin. Sanavalmis. Pidin hänen tyylistään. Ei hätkähtänyt vaikka heitin pienessä sievässä kohtuullisen rankkaakin läppää, jota nykymaailmassa pidetään pitkälti rasistisena, misogynisenä tai muuten vain sopimattomana. Ei siitä enempää. Anni kesti kuin nainen. Toki hän varoitteli, ettei kannata ihan kaikista pahinta natsiläppää heittää aivan jokaisen vastaantulijan kanssa… Ainakaan näissä peijaisissa.
Ai niinkö? Minä kun luulin, että se on juuri se juttu!
No mutta.
Illankulku siitä sitten vähän vapautui ja sain vaellella ihmismeressä omin nokkineni. Yritin jotain pientä smalltalkia heittää joillekin, mutta ei se ole koskaan ollut minun osaamisaluetta. Porukka kyllä otti vastaan tökeröt juttuni aivan hyvin. Suurin osa oli aivan tavallisia lauantai-iltaansa viettäviä sievästi käyttäytyviä nuoria aikuisia. Tai keski-ikäisiä. Kuljeskelin sinne tänne ja pian törmäsin kolmen hengen seurueeseen. Kaksi, suunnilleen 60-vuotiasta miestä ja yksi nainen. Nainen ehkä vähän nuorempi… tai ainakin hyvin säilynyt. Ehkä viisissäkymmenissä. Maksimissaan. Alkoholi tekee ihmisistä viehättävämpiä kuin ovatkaan. Siis jos itse juot sen alkoholin. No siitä viis. Menin juttusille.
”Sinä olet se Annin uusi suojatti?”, tiedusteli toinen herrasmiehistä.
”Anni kertoi, että teillä oli ollut mukava ilta kahdestaan taannoin?”, jatkoi porukan naisoletettu.
”Mitä helvettiä nämä puhuvat”, mietin mielessäni.
Naisen silmät olivat kuin jollain saalistavalla petoeläimellä. Tunsin hyvin painostavan puhurin pyyhkivän ylitseni. Nainen katseli minua kuin elävää syöttiä, jonka tarkoitus oli tehdä mitä piti. Mitä he halusivat. Tunsin olevani yhtäkkiä jotenkin aivan vieraalla ja vihamielisellä maaperällä. Juuri niillä alueilla missä minun kaltainen viaton Luojan lapsi ei operoi.
Oloni oli todella vaivautunut ja tukala. Yleensä minä en hermoile kenenkään seurassa. En kumarra kuninkaita. Olen aina sanonut, että yksikään ihminen maailmassa ei ole toista ihmistä kummempi. Mutta näissä tyypeissä oli jotain todella häiritsevää. Sellainen alkukantainen pelko riipi selkäpiitä.
Sain vihdoin vastattua kyselyihin Annista ja kirjoittamisesta. Jotain epämääräistä ja sekavaa. Se ei heitä kiinnostanut.
”Anni kertoi, että kirjoitat myös runoja? Saisiko kuulla tai lukea yhden?”, herrasmies kumartui lähemmäs.
”Toki. Kaivan sen puhelimestani, tätä ei nimittäin ulkomuistista lueta. Otinkin juuri tämän valitun tekstin sitä varten, että joku haluaisi lukea runouttani. Tämä kertoo nykymaailmasta. Pienestä ihmisestä suurten rattaiden loputtomassa kirskeessä”, selitin hivenen taas itseluottamustani kohottaen.
”Kirjoitatko riimissä, lasketko tavuja?”, tiedusteli nainen silmääkään räpäyttämättä.
”Kirjoitan monen tyylistä. Tämä kyseinen teksti minkä kohta saatte, on melko kokeilevaa. Se on vuoropuhelu… ja mikään haiku tämä ei todellakaan ole. Noh, kohta näette”
Sain kaivettua puhelimesta tekstin ja lähetin sen puheliaammalle herrasmiehelle.
Katselin vaivaantuneena kun he lukivat yhdessä tekstiäni ja nostelivat kulmakarvojaan.
Viimein mairea hymy nousi naisen kasvolle. Hän lähestyi minua ja otti käsivarrestani kiinni.
”Todella mielenkiintoinen teksti, mutta minua jäi vaivaamaan keiden välinen keskustelu tekstissä käydään?”
”No tämän minä tahtoisin jättää lukijan arvioitavaksi. Minulla oli alunperin tekstissä selkeät nimet keskustelun osapuolille, mutta mielestäni se alleviivasi liikaa. Pureskeli koko tekstin valmiiksi.”. vastasin.
Miehet katselivat toisiansa ja nyökkäilivät.
”Eli jos minä sanon, että tämä oli tarkoitettu juuri meille, vuoropuhelu sinun ja meidän kanssa, olenko väärässä?” toinen miehistä kysyi ilkikurinen ilme kasvoillaan.
”Olet ja et ole. Minä en tunne, enkä edes tiedä mitä tai ketä te edustatte täällä. En tiennyt oikeastaan mitään mihin tänään lähdin kun taksiin hyppäsin. Ohjeistus oli vain, että ota nyt jotain tekstiä mukaan, täällä on alan ihmisiä. Mutta kuten sanoin. Annan lukijan päättää tekstin luonteen itse.” sain vaivoin selostettua.
”Asia selvä. Mielenkiintoinen teksti vaikka ei ihan ole tyyliäni.” mies totesi ja joi drinkkilasistaan.
Keskustelu alkoi muovautua vaivaannuttavaksi, joten kiitin kolmikkoa mielenkiinnosta ja sanoin, että on pakko pistäytyä miestenhuoneen puolella. Ehkä nähdään vielä...
Herrat kättelivät ja nainen katseli vierestä. Poistuin johonkin merenä vellovan ihmismassan sekaan tietämättä vielä mitään mihin ilta tulisi viemään.
-JATKUU-
-Paha "vielä hengissä, en helsingissä, enkä käärmeennahkakengissä" Vaatturi-
