Olen kirjoittanut tasaisen tappavaan, mutta omasta mielestäni siltikin liian hitaaseen tahtiin. Tahti ei varsinaisesti ole ollut hidasta tekstin synnyn suhteen, vain sen takia, koska edellisen kirjoituskimaran tuotoksista yleensä noin 80% on päätynyt joko kokonaan roskiin tai täydelliseen syyniini ja sitämukaa uudelleen kirjoitettavaksi.

Tämä on hyvä, koska teksti paranee omasta mielestäni koko ajan, joka tosin saattaa olla sitä samaa harhaa, kuin ne edellisen kirjoituskimaran tuotoksien miellyttävyyskin. Pääasia, että tekstiä kuitenkin tulee ja sitä on mielekästä kirjoittaa. Tarina on paisunut. Liiaksikin. Alussa oli selkeä linja ja yksinkertainen lähestymistapa, mutta noin 50 kirjoitetun sivun kohdalla täytyi antautua ajatukselle, että yhdellä tai kahdella päähahmolla ja selkeällä vain tulevaan kulkevalla tarinalla ei maailmoja pyöritellä. Miksikö maailmoja tarvitsisikaan pyöritellä?

En tiedä, enkä haluaisikaan, mutta tarina elää jo aivan omaa elämäänsä minusta riippumattomista syistä. Kuten jossain ilmaisin, on tarina muuttunut synkeästä nörteille suunnatusta ahdingosta naistenlehtien hiirenkorvilla olevien sivujen kautta lemmenlaivan hengessä kulkevaksi ihmissuhdesekamelskaksi varsin karussa ja vihamielisessä ympäristössä. Tai jotain tuohon suuntaan.

Mutta eihän kahden ihmiskohtalon tarvitse aina päätyä perinteisiin romantiikan siivittämiin tapahtumiin. Eikä aina tarvitse välttämättä siltikään olla liian synkkää ja yksinäistä. On kauniimpaa olla yksinäinen yhdessä jonkun kanssa.

-Paha "ehkei kuitenkaan jouluksi 2010" Vaatturi-