Näin valveunen kävellessäni kotini läheisyydessä. Tehtaiden vaimea kumina on täällä aina läsnä. Asun oikeastaan tehtaiden keskellä. Rautaromun ja savupiippujen varjossa. Niin, näin valveunen...

Tuo suurin savupiippu mikä auringonkin joskus peittää röyhtäisi ilmoille viimeisen savupilven. Limakalvojemme harmiksi tuo pilvi oli kaikista saastemöykyistä pahin. Tunsin miten nenääni alkoi pistellä. Kurkussa tuntui olevan pienehkö kaktus ja silmät vuosivat verisiä kyyneliä. Tehtaiden jylinä lakkasi. Oli aivan hiljaista. Tyyntä ennen myrskyä.

Kävelin kotiani kohti ja havahduin kaupungin autioon ilmeeseen. Sitä se on. Paperikoneet ovat kiinni ja ihmiset muuttaneet pois kauhun (ja velkojensa) vallassa. Olin yksin. Pieni poika keskellä suurta rakennelmaa, joka ei enää päästänyt ilmoille vastenmielisiä rahalta haisevia lupauksiaan. Tehdas oli kuollut. Voimakanavasta ei ollut enää hyötyä. Mutta kyllä siihen vielä nuori aikuinen pystyy itsensä lopettamaan. Ei savua, ei tuulta. Kuulen askeleni ja sisälläni melskaavan epätoivon. Täällä ei ole toivoa enää.

-Paha "nostradamus" Vaatturi-