Ei telkkarissa, mutta muuten harrasteena. Edellisestä keltaisen karvapallon lätkimisreissusta on kulunut vuosia. Aktiivisesta pelaamisesta kymmenen. Nyt neljäs kerta ja syötötkin alkavat kulkea, bravuuristani, upeista palautuksista puhumattakaan. Muistin taas kuinka hauskaa tennis on.

Ensimmäisen kerran jälkeen, viimeviikolla, jalat olivat todella kovilla. Täällä venäjällä (no melkein) kun ei tunneta muuta käsitettä kuin asfalttikenttä! Massakenttiäkin löytyy. Verkkoja ei. Kiitos kaupunki. No toki maksullisia halleja ja sisäkenttiä on, mutta ei oikein kehtaa alkaa kuvetta kaivaa sen vuoksi, että joku helvetin wannabe-federer nauraa vieressä kun allekirjoittanut vetää henkeä astmapiipun kautta ja laahustaa pää leuassa syöttämään jälleen verkkoon. Noh. Yksi asfalttikenttäkin riittää. Sielu on levännyt ja mieli ollut riemuinen jo yhdestäkin ruutuun menneestä "kovasta" syötöstä (jolle wannabe-federer nauraa silmät kostuen.) Riemu on ollut myös siitä, kuinka diabeetikko kykenee neuropatiajaloillaan juoksemaan yllättävänkin nopeasti. Ketteryys on tuntematonta. Mutta ne palautukset! Ae että sentään!

Upean stopparin rystyltä lyötyä hammas nauraa. Ja keuhkot roiskuvat verta! Jalat ovat aamuisin kuin puu-ukolla ja selkä huuta hoosiannaa. Että on kivaa tämä tennis! Kyllä luulisin, että jo kuukauden tai kahden jälkeen alkaa paikatkin vahvistua! Sitten pelataan täysillä. Nyt vasta lämmitellään!

Niitä oikeita wimbledoneja odotellessa!

-Paha "urheilumies" Vaatturi-