-Heitä! Heitä kovemmin, kuului ääni selkäni takaa.
Riuhtaisin minkä käsistäni pystyin ja nyrkin kokoinen kivi kolahti rakennuksen seinustalle.
-Surkimus! Etkö parempaan pysty?, jatkui ilkkuminen.
-Pystyn, mutta en minä tahdo rikkoa mitään, vastailin ihmetellen.

Tiedostin kyllä olevani keskivertoihmistä erikoisempi tapaus, enkä välttämättä aina niin positiivisessakaan mielessä. Nyt tiesin, että suuri kivenlohkare yllytti minua koiruuksiin. Tai luulin tietäväni, enhän minä toki hulluuksissani varma voinut olla kuka ohjeita selkäni takaa lateli, mutta kiven suunnalta äänet selkeästi tulivat. Istuuduin lohkareen päälle ja huokaisin hiljaa. Olin nakellut kiviä matkan päässä kohoavan tehtaan edustalle jo pitkän tovin ja olkapääni alkoi olla kipeä.

-Mikä sinulla on taka-ajatuksena tässä yllyttämisessäni?, kyselin kiveltä.
-Njaa-a, arveletko minulla olevan paljonkin viihdykettä tässä jumalan hylkäämässä kolkassa? Mukava katsella  kun nuori mies purkaa agressioitaan. Ei muuta taka-ajatusta, kivi hymisi tyytyväisyyttään.
-Vai niin. Päivä on ollut todellakin huono, jatkoin.

Kivi oli hiljaa, mutta jotenkin pystyin tuntemaan sen vihan ja turhautuneisuuden. Noukin jälleen muutamia pienempiä kiviä käteeni ja aloin heitellä niitä kohti tehdasrakennusta.

-Hyvä hyvä! Kovemmin. Tarkemmin, karjui kivenlohkare innoissaan.

Provosointi tehosi ja tunsin miten raivo kasvoi sisuksissani. Aivan kuin kivi olisi vuodattanut vuosia patoutunutta vihaansa minuun. Heittelin kiviä kuin raivopää ja puuskutin hengästyksissäni.

-Joko riittää?, tiuskin lohkareelle.
-Ei vielä. Ethän sinä ole saanut mitään aikaan tuolle viheliäälle tehdasrakennukselle. Heitä lisää.

Poimin maasta käteensopivimman kiven ja annoin koko raivoni kulkeutua käsivarttani pitkin. Kivi lähti kuin lingosta ja hetken päästä tehdasrakennuksen betonilla vuoratulta pihalta kaikui heleä ikkunalasin kilinä. Säpsähdin.

-Mainiota! Upeaa! Saivatpahan vähän nuokin perkeleet!, lohkare riemuitsi.

Tehtaan pihamaalla kaikui hälytyssireenin ääni ja punaiset valot vilkkuivat ikkunoista. Tiesin, että minun oli parempi häipyä, mutta jotenkin mieleni teki jäädä vielä lohkareen äärelle. En kerennyt kysellä kivenmurikalta enempää, sillä vartiointiliikkeen herrasmiehet huutelivatkin jo ohjeitaan minulle.

-Sinäkö täällä riehut ja särjet ikkunoita?

Hetken mietintä ja vilkaisu ympärille. Muita ei näy, vain minä ja kivenlohkare, sekä kaksi äkäistä vartijaa.

-Ööh, tuo kivi yllytti minua. Sillä on jotain tehdastanne vastaan. (Kuulostin oudolta jopa omasta mielestäni)
-Vai kivi yllytti, tuumaili vartija uhkaavasti pippurisuihkettaan kopeloiden.
-Älä käy päälle tai viskaan sinuakin kivellä, karjuin kasvot kauhusta vääristyneenä.

Vartija puhui olkapäässään olevaan radiopuhelimeensa jotain, en tiennyt mitä, mutta arvella osasin.

Pälyilin taakseni ja etsin pakotietä, mutta turhaan. Vartija oli aivan vierelläni ja suihkautti silmiä hivelevän annoksen sumutettaan päin pläsiäni. Polte oli murskaava, mutta niin oli raivonikin. Sätkin ja riehuin heinikossa lohkareen edustalla. Huusin ja raivosin. Hetken päästä kuulin auton kaartavan vierelleni ja tunsin kuinka monta vahvaa kättä tarttuivat kehoni ympäri. Tunsin piikin lihassani ja oloni rauhoittui hiukan. Suihkeen ansiosta en nähnyt mitään, mutta päälleni väkivalloin puetusta pakkopaidasta päättelin, että tulevan autokyydin osoite ei tulisi olemaan ainakaan kotini.

Kuulin ivallista naurua. Ivallista vanhan kivenlohkareen naurua. Sätkin valkotakkisten kynsissä ja huusin, että ettekö te kuule tuota kiven pilkkanaurua? Kaikki tämä olisi väärinkäsitystä ja tuon iljettävän kivenlohkareen syytä!

Hulluinhuoneen sedät rauhoittelivat.
-Niinpä niin. Rauhoitutaanpas sitten ja sanotaan kivelle hei hei ja lähdetään juttelemaan ihan oikealle mukavalle sedälle. Kerrot kaiken sitten hänelle, jookos?
-TE ETTE USKO MINUA!! TUO KIVI ON KAIKEN SYYPÄÄ. TEHTAALLA ON SALAISUUS JA TUO KIVEN PERKELE TIETÄÄ SEN!!!!
Tunsin uuden piikin lihassani ja kaikki musteni.

Viimevuodet olen kertonut tarinaani kierosta kivestä täällä muiden kaltaisteni joukossa. Emme saa käydä ulkona, mutta kaltereiden välistä voin joskus tarkkailla mitä ulkona tapahtuu.

Olen varma, että mielisairaalan pihamaalla oleva kivenlohkare yrittää öisin telepaattisesti vaikuttaa ajatuksiini. Mutta enhän minä nyt sentään hullu ole... Ei, en tahdo enää suurempiin vaikeuksiin ja näin ollen tämän uuden kiven tarinat pidänkin visusti omana tietonani. Khihihiii... vielä minä sen tehtaan nujerran!

-Paha "kiviäkin kiinnostaa" Vaatturi-