Iltasadun aika lapsukaiset!

VAALIJA

Se puristi mukiaan pitkillä sormillaan ja mulkoili vastenmielisillä silmillään. Sen katseessa oli outo ja epäilyttävä palo. Välillä se sihisi harvojen hampaidensa välistä. Mukistaan se hörppi silloin tällöin jotain mustaa tahmeaa litkua, jonka koostumusta emme paremmin saaneet selville.

Olin vasta 17-kesäinen pojankloppi kun ensimmäisen kerran tapasin sen. Silloin sillä oli vielä vähän hiuksia päässä ja katsekin oli lempeämpi. Jo silloin se piti mukiaan ja mustaa lientä mukanaan. Sihisikin välillä, ei tosin niin harvojen hampaiden lomitse. Joka ilta se tuli ikkunani alle ja lauloi hiljaisella äänellä, jotain kauan unohdettua sävelmää. Se sävelmä oli suoraan metsistä ja tuon olennon kotimailta. Tai niin ainakin tahdoin uskoa.

Vuoden vierivät ja tuo mulkoileva otus istuskeli edelleen joka ilta ikkunani alla tuudittaen minut kesäisin uneen laulullaan. Sitten tuli se ilta, jota en uskonut koskaan tulevan. Sitä ei näkynyt. Se oli poissa. Kiersin makuuhuoneessani kehää hiuksiani hermostuneisena repien. Missä se oli? Oliko sille tapahtunut jotain? Olin totisesti jo kiintynyt siihen. Naapureiden mielestä liikaakin. Naapurini olivat pitäneet minua outona jo vuosia. Eivät ymmärtäneen kun kerroin olennosta, joka iltaisin lauloi minulle tuutulaulua. Kohauttelivat vain hartioitaan ja katselivat epäilevästi. No kuitenkin. Olento oli ollut nyt poissa jo toista vuotta. Arkeni oli jatkunut entisellään, mutta välillä olento tuli mieleeni ja sen kaunis laulu. Hyräilin yksin sen laulamaa sävelmää, mutta en enää muistanut sitä loppuun saakka. Kävelin usein lähimetsässä toivoen löytäväni tuon kummallisen ystäväni. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kului vuosia ja unohdin sen kokonaan.

Sitten kuin iskusta yli kymmenen vuotta ensitapaamisestamme ikkunani alla eräänä kesäisenä iltana istui synkkä tumma hahmo. Katselin ikkunan raosta varovasti ja huomasin hahmon puristavan mukia pitkillä sormillaan. Avasin verhot ja katsoin alas. Olento mulkoili minua vastenmielisesti. Sen katseessa totisesti oli outo ja epäilyttävä palo. Se sihisi harvojen hampaidensa lomitse ja sen hiukset olivat ohuet ja harmaat. Mielessäni kuulin tutun tuutulaulun ja oloni muuttui kevyeksi. Olento kohotti päätään minua kohden kuin yrittäen sanoa jotain. Se kurkotti laihalla kädellään ja sen silmistä näkyi pelko. Minun kävi sitä sääliksi.

Juoksin alakertaan aikomuksenani mennä katsomaan tuota kärsivää olentoa. Pihamaalle päästyäni huomasin kaiken muuttuneen. Mikään ei ollut enää tuttua. Tämä ei ollut todellakaan minun kotipihani. Puut olivat sanoinkuvaamattomia. Kuin jostain satukirjasta. Taivas oli kirkas ja siellä lensi lintuja, joita en missään ollut ennen nähnyt. Kauempana nousi suuri vuori, jonka laidalla ryöppysi vesiputous. Olin tukehtua tuohon kauneuteen. Olento saapui viereeni. Se ei ollut laiha ja raihnainen. Sen silmät olivat suuret ja kirkkaat ja sen hiuksissa kimalteli hopea. Se piti käsissään suurta kultaista pikaria, jossa oli kirkkainta vettä, mitä olin koskaan nähnyt. Kuulin sen äänen päässäni:

"Vuodet minä sinua tuuditin uneen. Vuodet minä uskoin tähän päivään. Sinä näit ulkokuoreni lävitse ja uskalsit tulla tyköni. Olet ollut hyljitty kuten minäkin. Tahdotko jäädä ikuiseen kauneuteen ja pelastaa kaltaisiasi piinattuja mieliä?"
Nyökkäsin olennolle myöntävästi.
"Olkoon niin. Lähetän sinut matkalle ja toivon, että onnistut yhtä hyvin kuin minä", olento sanoi.

Havahduin suuren kartanon pihamaalta. Yläkerran ikkuna oli auki ja verho heilui edestakaisin kesän vienossa tuulessa. Puristin mukia pitkillä sormillani. Minun teki mieli hyräillä, jotain kauan unohdettua sävelmää, jonka joskus muinoin jossain olin oppinut. Yö pimeni ympärillämme ja minun maallinen vaellukseni oli vasta alkamassa.

-Paha "kaikki ei ole sitä miltä näyttää" Vaatturi-