Näin tuumaili eräs tuttavani nähdessään minut ja lahjaksi saamani kirjan eilen. Tätä tuttavaa en ole nähnyt vuosiin ja nyt kirjani (Hitlerin yksityissihteeri kertoo) herätti hänessä odotetun reaktion. Natsipaskahan minä olen jos luen jotain aiheeseen hiemankin viittaavaa. On kummaa miten jotkut ei vain pysty tajuamaan, ettei lukemani kirjallisuus tee minusta rasistia tai mitään muutakaan. Korkeintaan sivistää itseäni ja laajentaa näkökantojani erinäisissä asioissa. Noh, sain kuitenkin pitkän ja varsin rakentavan keskustelun käyntiin tämän tuttavani kanssa, joka pysyi yllättävän pitkään kannassaan, että eihän kukaan muu tuollaista kirjallisuutta lue kuin paatunut kansallissosialisti. Jepjep.

Hauskintahan tässä asiassa on, että keskustelukumppanini on yli 60 vuotias opettajamies! Luulisi hänen kaltaisella ihmisellä olevan hieman enemmän lahjoja ymmärtää asioita useammastakin vinkkelistä. Tai sitten hän vain testasi minua. Kysyinkin häneltä useaan otteeseen mitä kirjallisuutta hän itse on lukenut elämänsä aikana. Kysyin myös, että tekeekö hänen lukema kirjallisuus hänestä esim. kommunistia tai kristittyä. No asiahan ei tietenkään ollut sama kuin minun lukemani "natsikirjallisuus." Kättä sai vääntää jokaisesta pienestäkin argumentista. Lopulta pääsimme kuitenkin johonkin yhteisymmärrykseen ja muutaman sivun kirjaani luettuaan tuttavani nyökytteli hyväksyvästi. "Ehkä sinulla on vielä toivoa." Tuon ajatelman pystyin lukemaan hänen kasvoiltaan.

Aivan sama mitä hän minusta ajattelee. Pääasia on, että itse tiedän kantani. Natsi en ole. En sen enempää kommunisti tai kristitty. Näin muutamia esimerkkejä mainitakseni. En ole koskaan pitänyt mistään kiihkoilusta. En uskonnossa enkä politiikassa. No politiikasta en pidä muutenkaan. Raamatun olen lukenut ja luultavasti tuttavani mielestä olen harras kristitty. Mein Kampfia en ole vielä käsiini saanut. Se kirja täytyisi kyllä päällystää Aku Ankan kansilla, että sitä missään uskaltaa lukea. Niin ahdasmielistä tuntuu porukka vieläkin olevan jos kirjan kannessa vilahtaakin svastika tai sana Hitler.

Hyvin harvoin olen enää jaksanut selitellä lukemisiani. Varsinkaan henkilöille joiden ensireaktioista jo huomaa, että keskustelu tai "selittely" on aivan turhaa. Monta kertaa minut on leimattu natsiksi ja herra ties miksi baareissa ja julkisissa. Silloin joskus muinoin kun aloin lukea alan kirjallisuutta jaksoin taistella tuntitolkulla muiden "väärämielisten" kanssa. Nykyisin ei enää. Nähty ja koettu. Piste.

Helpompaa on myöntyä kohtaloonsa ja antaa vittuilun mennä toisesta sisään, toisesta ulos. Pääsee huomattavasti helpommalla, eikä joudu ikäviin väärinkäsitystilanteisiin, joissa helposti voi tulla ihottumaa silmäkulmiin. Muistankin erään hassun sattuman vuosien takaa:

Olimme ystäväni kanssa hieman parantamassa maailmaa. Kävelimme pussikaljojemme kanssa pienehköön puistoon, jossa teinit tapasivat örveltää. Nuoria kettutyttösiä parveili joka puolella. En muista keskustelua mitä kävimme ystäväni kanssa, mutta jostain syystä huusin häntä rasistisiaksi todella kovaan ääneen. Kettutytöt siiderinousuissaan kuulivat tämän ja hyökkäsivät välittömästi:

-Onko tuo kaverisi rasisti?

-Kyllä vain. Paha sellainen.

Silloin alkoi mono heilua. Pikkutyttöset muuttuivat pahoinpitelijöiksi ja potkivat ja sylkivät ystäväni päälle. Karkuun oli juostava. Älkäämme aliarvioiko periaatteen ja vakaumuksen mahtia!

-Paha "Meine Ehre heisst Treue" Vaatturi-