Kävin jossain ihme profiloinnissa. Nainen jaksoi kysellä tuntitolkulla kaikkea, mielestäni, täysin epäolennaista. Ottaen siis huomioon, mistä aihealueesta kyseinen haastattelutuokio oli tarkoitus käydä. "Emmie nyt oikeen tiiä... no emmie oo varma mitä haluun sanoo... no emmie oikein oo asiaa tolta kantilta ajatellut" Tällaista hyvin rikasta keskustelua se oli puoleltani. Melkein kun Alibin murhamysteerin päähenkilöä olis haastateltu. Liekö johtunut pienestä tutinasta ja jännitystilasta, sillä parin savuviskin jälkeen keskustelun kulku muuttui sillä tavoin, että haastateltava kyseli enemmän läppärinaiselta kuin toisin päin.

Saatiin hyvä paketti kasaan ja allekirjoittanut suuntasi maanantai-illan sateeseen sateenvarjo ojossa. Taksikyyti ei oikein maistunut ja olin sen verran vastaanottavassa mielentilassa, että päätin lompsia bussipysäkille. Kolme isänmaantoivoa toivottivat minut tervetulleeksi sateen suojaan pysäkille: "Mit vittuu sää kyyläät?"

Fiilis oli rento ja vapautunut heti kättelyssä. Nyökkäilin ja heiluttelin kättäni merkiksi, ettei tässä mitään hätää ja otin pari askelta sivummalle avaten sateenvarjon samalla.

-Ei sulla röökii ois?, lähestyi yksi nutipäistä.

Kaivoin sikarilaatikkoni ja tarjosin yhtä, vaatimatonta, mutta mielestäni hyvää sikaria pilottitakkiselle.

-Jumalauta, äijä vetää siggee sateenvarjon alla pikkutakki päällä, hahahahaaaa, naurun remakka täytti bussipysäkin

-Joo, ovat viskin jälkeen hyviä, sain sanottua tylsistyneenä.

Natsit, tai natseiksi heitä luulisin (hakaristeistä, kotkista jne päätellen) olivat heti kaveria.

-Kirjotatko isänmaallista tekstiä... et kai sää mitään neekereitä tän aio hyysää... kai sää persuja äänestit..., tätä rataa jatkui keskustelumme bussin saapumiseen saakka.

Minä en todellakaan tahdo olla rasisti. En suuntaan tai toiseen. En myöskään tahdo näitä nuoria miehenalkuja natsimerkeistään huolimatta tuomita. Se tekisi minusta täsmälleen samanlaisen suvaitsemattoman ihmisen kuin monesta muustakin.

 

Poistuin 20 minuutin bussikyydin jälkeen ja kolme nutipäätä huutelivat perääni vielä iloisia "sieg heil" tervehdyksiään. Kai he halusivat ymmärtää puheeni, jotenkin muutoin kuin mitä sitä omassa päässäni olin ajatellut. Ehkä tällainen on sitä aitoa kanssakäymistä? Turha riitely ja taistelu pois, yritetään tulla juttuun ja toimeen keskenämme. Siitä minä myös kirjassani olen yrittänyt salakavalasti puhua...

 

Btw, loppuun hyvä uutinen. Hämähäkit ovat kotiutuneet mainiosti uuteen kaupunkiin ja ilmastoon (meren vieressä kun nykyisin elelen). Olen myös poistanut itseni sosiaalisesta mediasta, jota facebookiksi kutsutaan. Uteliaisuus ja ihmisten riidanhalu meni liian pitkälle. "Emmie jaksa... emmie oikein tiedä kuinka ajatella... emmie ossaa olla täällä" Tuolta se FB tuntui.

 

Nyt avaan bacardipullon, openofficen ja kirjoitan naisesta ja sateenvarjosta!

 

-Paha "toivotaan toivotaan" Vaatturi-