Tarinoidaanpas vaihteeksi.

Konkari ja nuorukainen.

He tapasivat metsäpolun laidalla. Nuo kaksi työnsä orjaa. Toinen heistä oli jo hyvään ikään ehtinyt, toinen taas patsasteli uusi ja hieno takki päällänsä nuoruuden voimissaan. Päivä oli komea ja aurinkoinen ja näin ollen kaverukset päättivät hetken parantaa maailmaa ja hengähtää vähän urakkansa lomassa.

-Missäs päin sinun työmaasi on?, kyseli vanhempi nuorta selvästi silmillään mittaillen.

-Tuollahan se on toisella puolen polkua, ei kovin kaukana. Olen tässä etsiskelemässä vehreämpiä maita tulevaisuuden varalle.

-Vai niin, vai niin. No onkos ollut vastoinkäymisiä töiden suhteen?

-Tuuliset päivät ovat pahoja. Kuitenkin olen vielä sen verran nuori, että kaikki niksit eivät ole minulle itsestäänselviä.

Vanhempi katseli hiukan säälien, ehkä vähän huvittunein silmin uutta tuttavuuttaan.

-No niinhän se on, mutta kyllä sinä ajan myötä opit lukemaan säätä. Opit aloittamaan työt oikealla hetkellä, ettei tarvitse sitten olla aina korjailemassa liitoksia ja rakentamassa uusia kannakkeita. Kokemuksen myötä sinustakin tulee vielä mestari!

-Voi kiitos! Kannustavia sanoja teiltä! Ja minä arvostankin ylikaiken teidänlaisia vanhoja konkareita. Ehkä te voisittekin neuvoa minulle muutaman hyvän vanhan kansan jipon? Vaikka noihin ripustuksiin liittyen?

Vanha katseli kulmiensa alta ja kyräili hetken.

-Njaa-a. Voisinhan minä antaakin muutaman vinkin, mutta en tässä polun varressa. Sinun on tultava joku kuulas aamu käymään  minun tiluksillani.

-Se sopii mainiosti, kiihkosi nuori ilo silmissään.

-Mutta nyt minä menen. Kosteus nousee, kohta sataa, sanoi vanhempi ja vinkkasi mennessään.

Nuorempi lähti siltä seisomalta juoksemaan työmaatansa kohden.
-Jos kerta alkaa sataa, minulla on enemmän kuin kiire saada viimeiset kannattimet valmiiksi, se mietti juostessaan.
Matkalla alkoi sataa, aivan kuten vanhus oli ennustanutkin. Nuorukainen oli paniikin partaalla.
Kotikonnuille päästyään nuorempi näki hävityksen rakennelmillaan. Suurella vaivalla kudottu seitti oli ratkeillut kannatinlangoista ja makasi maassa lyttääntyneenä. Jäljellä oli vain ylimmät ripustukset, jotka huojuivat tuulessa.

-Voi tätä surkeutta! Taas kerran tuuli ja sade on tuhonnut verkkoni. Kyllä hämähäkin elämä on kurjaa!, se vaikersi samalla ravistellen kahdeksaa märkää jalkaansa.