Ja taas olisi lekurille aika. Huomenna siis. Tällä kertaa selvitetään näitä paniikkikohtauksiani, joita on nyt ollut useampia ja rajuja muutamien viimeviikkojen aikana. Eilen ja tänään on ollut aivan mahdottomia ahdistuskohtauksia. Lepopulssi huitelee toisella sadalla ja hengitys on niin pintapuolista ettei mitään rajaa. Pyörryttää, henkeä ahdistaa, rintaan pistää, jalat ja kädet puutuvat jne. Eihän tuo vielä mitään jos kohtaus iskee paikassa jossai voi käydä istumaan tai makuulleen, mutta tänään iski autolla ajaessa ja voitte uskoa, mikä oli fiilis. Ei muuta kuin autoa tien viereen ja ikkunaa auki. Siinä sitten yritin kasata itseäni sen verran, että pääsin ajamaan kotiini. Nyt olo on aivan karmea. Ajatuskin kotoa pois lähdöstä saa pulssin pomppaamaan ja hengityksen salpautumaan.

On minulla näitä kohtauksia toki ollut vuosia, mutta lievempinä ja hyvin harvakseltaan. Nyt on mennyt ihan mahdottomaksi. Aina väsyttää ja voisin nukkua kellon ympäri, mutta kun ei pysty. Mikään ei oikeastaan kiinnosta ja mielenkiinto yleensäkin normaaleihin asioihin on kadonnut. Elämä ei tunnu miltään. Ei minua varsinaisesti vituta, mutta eipä juuri paljon nauratakaan. Olo on turta. Mitenkä sen sanoisi... tuntuu kuin olisin vain varjo entisestäni. Tyhjä kuori. Tiedän, että suurelta osin tähän vaikuttaa stressi, joka on vaivannut tiettyjen asioiden takia. Niskat ja hartiat ovat niin jumissa, että oikeasta kohtaa kun hieroo voi taju karata. Tai ainakin silmissä sumenee todella hyvin. Pitkään olen pyristellyt sillä mentaliteetilla, että kyllä minä saan itseni itse kuosiin, mutta tänään ja eilen sattuneet kohtaukset ovat olleet niin rajuja, etten uskalla enää asialla leikkiä. Jos kerta lääkitystä vaivaan löytyy niin miksipä sitä suotta kärsimään.

Asiaa pahentaa vielä se, että tunnen kuinka persoonallisuuteni on jotenkin sekaisin. Tai vääristynyt. En minä normaalissa olotilassani ole tällainen panikoitsija ja stressaaja. Kierre on vain mennyt nyt siihen pisteeseen, ettei pakotietä yksin pysty löytämään. Onneksi pääsee huomenna kertomaan lääkärille huolensa. Tieto tuosta helpottaa edes hieman.

No ei vaivuta liikaan synkkyyteen. Kyllähän minä toki vieläkin osaan nauttia arjen pienistä hienouksista, mutta en sillä tavalla kuin normaalisti. Ja tietenkin parempaakin päivää synkentää ainainen tieto ja pelko siitä, koska kohtaus iskee uudestaan. Olen myös huomannut kuinka välttelen tilanteita, joissa paniikkikohtaus on joskus iskenyt. En mene esimerkiksi tiettyyn kauppaan enää, en käy tiettyjen ihmisten luona. Välttelen ruuhkaisia paikkoja (kassajonot ovat pahimpia.) En voisi kuvitellakaan meneväni julkisiin (bussit, junat jne.) En halua keskustella enää niin paljon ihmisten kanssa. Kotoa poistuminen on joskus vaikeaa. Kaupassa käyn aina silloin kun on vähiten ruuhkaa. Ostokset suunnittelen etukäteen, jotta voin "kävellä" kaupan läpi ja kahmia tavarat ostoskoriin sen suurempia miettimättä. 10 minuuttia kaupassa on jo liikaa ja tässä ajassa alkaa pulssi nousta, hikikarpalot helmeillä otsalla. Hengitys tihenee ja sitten pyörryttää. Tuota olotilaa kaupassa vältän parhaani mukaan ja juuri tuon välttämiseni takia minä sen yleensä itse sitten laukaisen. Pirullinen noidankehä.

Itsekin aikoinani (kun en vielä taudista mitään tiennyt) sanoin, että hullun puheita moiset paniikkikohtaukset. Olin sitä mieltä, että ihmiset liioittelevat näitä oireita ja tuntemuksia. Nyt kun olen useasti itse kokenut todella vahvan kohtauksen, voin sanoa, että kenenkään ei tarvitse aliarvoida tästä sairaudesta kärsivää. Tuntemukset ja fyysiset oireet ovat jotain todella kamalaa. Ja melkein yhtä kamalaa itse kohtauksen kanssa on odottaminen ja pelko. Pelko siitä, koska se iskee uudelleen.

Mutta, olen jorissut tarpeeksi. Toivottavasti solmu alkaa selvetä huomenissa. Raportoidaanpa myöhemmin lisää. Nyt yritän rauhoittua ja saada unen päästä kiinni.

Stressi-Erkki kuittaa...

-Paha "kädet vapisee" Vaatturi-